keskiviikko, 9. joulukuu 2009

you're the only one i don't want to forget

Mä kävin tänään tosi ihanaa keskustelua sen yhen tytön kanssa, joka on olennainen osa tota meidän ihanaa kaveriporukkaa, josta on puhunut aiemmin. Se, josta en tahtoisi joutua luopumaan jo näin aikaisin. Me keskusteltiin siitä, minne ollaan menossa ensi vuonna. Kun mä sitten sanoin, että aion hakea Petäjävedelle, niin se meni hetkeks ihan hiljaseks ja sano sitten vaan että "niin kauas?". Mä en edes muistanut ettei tosta ole ollut aiemmin puhetta noiden kanssa. Sitten se alkoi yhtäkkiä kertoa, miten sillä ja yhdellä sen entisellä kaverilla ala-asteelta yhteydenpito jäi, vaikka ne lupas pitää yhteyttä toisiinsa. Sieltä lauseiden lomasta mun korvaan pisti se, että se sano "se ei ollu ihan niin hyvä kaveri, mut aika kuitenkin, mut ei ihan niin hyvä kaveri kun esim sä oot".

Jotenkin jo se, että se alko puhumaan siitä miten helposti jää pitämättä yhteyttä, sai mut tajuamaan, että se varmaan ajattelee nyt ihan samanlailla kun mäkin aiemmin. Että tää meidän ihana kaveriporukka tulee hajoomaan ennen kun ollaan kunnolla ees päästy alkuun. Jo tämän vuoden jälkeen. Se on tainnut vaan ajatella, että kyllä me kaikki jatketaan tonne lähimpään lukioon, mutta vasta tänään tajusi, ettei me kaikki ollakaan menossa sinne. Ainakaan mä en ole menossa ja vaikutti siltä, että siitä se vasta tulikin surulliseks.

Mutta me puhuttiin myös miten mun täytyy sitten muistaa lähettää sille joka joulu joulukortti ja muitakin kirjeitä yms. Ja sanoin, että onhan meillä nykyään myös kännykät ja meset, facebook, galleria ja ihan kaikki. Musta tuntuu, että ei tää meidän välinen ystävyys ainakaan mihinkään katoa. Ja toi on niin keskeinen ja "suosittu" henkilö meidän porukassa, että eiköhän me saada tapaamisia järkättyä ihan koko porukalla vielä vuodenkin päästä. :-)

Tää rauhotti mua edes vähän.

i never thought this could ever end, never thought i'd loose my best friend, everything's different now, can we stop the world from turning?

keskiviikko, 18. marraskuu 2009

If you ran away now, would you come back around?

Tänään on ollut yks hienoimmista päivistä vähään aikaan. Tää on ollut ihan mahtava. Tosin ei sillä normaalilla tavalla, että koulussa oli ihanaa, nauratti ja voi että kun on kivoja kavereita. Vaan mä oon tajunnut jotain aika suurta. Mä tiedän mitä mä aion tehdä isona ja mihin kouluun aion tän vuoden jälkeen suunnistaa. Vielä eilen jos olis kysytty, mulla ei olis ollu mitään tietoa. Tää on niin iso asia mulle, ettei mun tulevaisuus ole enää yks arvotus mulle. Se asia on stressannu mua ainakin tän yläasteen ajan ihan kamalasti, mutta viimein mä tiedän mitä mä haluan.

Mulla oli tänään opo-keskustelu ja puitiin siellä kaikenlaisia vaihtoehtoja läpi. Mä vähän pelkäsin aluks mennä sinne, koska ei mulla ollut paljonkaan mitään kiinnostuksen kohteita ja luulin ettei siitä olis mulle yhtään mitään apua. Aika kulu kuitenkin tosi nopeesti kun me juteltiin ja opo sai listattua mulle kolme koulua, jotka vois olla mun hakutoiveita yhteishaussa. Vaihtoehdoiks tuli IB-lukio, Petäjäveden lukio ja yks pieni lukio tästä meidän kunnasta, jonne en nimenomaan tahtoisi mennä, mutta onhan se tietty ihan järkevä vaihtoehto. Me käytiin läpi niitä asioita mistä mä oon kiinnostunu ja tuli selvästi esille mun haaveet toimittajan ammatista ja se, että mulla tosiaan olis eväitä sille alalle. Opo listas vaan alustavasti noita juttuja sen koneelle ylös, mutta noi olis ne mun päävaihtoehdot.

Mä olin aluks tosi kiinnostunut tosta IB-lukiosta, mutta kun aloin tarkemmin ajattelemaan, niin se vois olla aika vaikeeta. Ainakin se tuottais ihan mielettömästi töitä. Aloin miettimään, että miltä kuulostais kaikki matemaattiset termit englanniks ja sitten aikoinaan kaikki kirjotuksetkin olis englanninkielellä. Vois olla aika rankkaa pysyä opetuksessa perässä kaikkien noiden englanninkielisten termien keskellä. Toi Petäjävesi olis siinä mielessä parempi vaihtoehto, että saisin opiskella ihan suomenkielellä ja siellä voi opiskella myös kursseja tohon valokuvaukseen liittyen. Valokuvaus kiinnostaa mua ja kuvaaminen liittyy aika oleellisesti toimittajan työhön. Mutta se on sen verran kaukana, että mun pitäis muuttaa sinne asuntolaan. Se ei ole sinänsä este, äitikin sano että se on valmis päästämään mut sinne, jos mä haluan. Mua vaan jotenkin hirvittää, kun täytyis sitten pärjätä siellä ihan yksinään, ilman tuttuja kavereita tai äitin apua. Totta kai sieltä sais uusia kavereita nopeesti ja mä varmaan itsenäistyisin aikalailla ja saisin tosi paljon itsevarmuutta lisää, kun joutuisin hoitamaan niin paljon asioita ite. Se olis pelottavaa, mutta varmasti kannattavaa ja jollain tavalla palkitsevaa.

Mä oon koko tän päivän pyöritelly tota mielessäni, ja oon kallistunut vaan entistä enemmän ton Petäjäveden puoleen. Yhtäaikaa mua myös alkaa pelottaa ja tuntua epävarmalta sinne meneminen. IB-lukioon mä pääsisin helpommin kulkemaan kotoa, vaikka oliskin melko pitkä linja-automatka joka aamu. Mutta en usko että jaksaisin olla joka aamu ennen puolta seittemää odottelemassa linja-autoa ja iltapäivällä kotona noin viiden aikaan ja sen jälkeen iso kasa läksyjä, esitelmiä, tutkielmia -kaikki englanniksi. Mutta ÄÄÄÄ entäs se Petäjävesi sitten, pitää pärjätä kaikkien noiden hommien kanssa ilman vanhempien apua. Mutta musta tuntuu että mä selviäisin siitä, voin vaikka soitella joka päivä äitille ja kaikille vanhoille kavereille, jos se siitä on kiinni.

Oon toisaalta niin kovin innoissani tosta. Asuntolaan muuttaminen olis aika iso muutos mun elämässä. Pelottavan iso, mutta jotenkin niin kutkuttelevan ihana ajatus. Viikonloput ja lomat mä tietenkin viettäisin kotona, näkemässä parasta ystävää ja muita ihania kavereita.

Pääasia tässä kaikessa on kuitenkin se, että viimein mä tiedän mitä mä haluan isona tehdä. Kirjoittaa & valokuvata paljon. Mun tulevaisuus ei tunnu olevan enää niin vaakalaudalla.

maanantai, 16. marraskuu 2009

I'll follow you until you love me

Tää tulee olemaan tämmönen vähän sillisalaatti postaus. Mulla on muutama asia joista kirjoittaa ja ne ei mitenkään liity toisiinsa. Tai ehkä sillä tavalla, että niiden kaikkien takia mulla on ollu tosi huono päivä tänään ja muutenkin vähän paha olla.

Tää ensimmäinen juttu on painanu mun mieltä jo jonkun aikaa. Mä oon lintsannu muutaman kerran koulusta ja ne kaikki on tapahtunu nyt tän ysiluokan aikana. Oon muutaman kerran vaan päättäny iltapäivällä lähteä aikasemmin koulusta pois ihan ilman mitään varsinaista syytä, kunhan vaan en jaksanut mennä enää tunnille. Tää viimesin skippaaminen meni jotenkin pieleen ja taisin jäädä siitä kiinni. Mä tajusin, että mun on pakko kertoa siitä äitille, ennenkun saan jälki-istuntolapun kotiin allekirjotettavaks tai ennen kun mun luokanvalvoja soittaa vanhemmille. Aikasemmin oon selvinnyt näistä tapauksista selittämällä jonkun uskottavan tarinan luokanvalvojalle, mutta tällä kertaa mitkään selitykset ei olis mennyt läpi. Mun piti kertoa siitä jo viikonlopun aikana, mutta en vaan saanut aikaseks. Tänään oli mun viimenen mahollisuus kertoa ja olin koko päivän yrittäny saada sitä aikaseks. Jotenkin se vaan on niin hankalaa mennä sanomaan, kun ei tää aiemmin oo ollu mitenkään mun tapasta. Koko päivän oon ollu tosi hiljanen ja mun päähän on sattunu ihan kamalasti ja tää on painanu mun mieltä vaikka kuinka monta päivää.

Kun mä viimein sain suuni auki sopivan hetken tullessa, ei se ollutkaan niin kamalaa. Mä aloin itkemään, mutta sen mä osasin arvata jo etukäteen. Äiti oli tosi ihana, se vaan sano, että tää on ihan okei, kunhan en ota tavaksi lähteä koulusta vaan sen takia ettei huvita olla siellä. Ja se sano, että oon rakas, eikä mun pitäis ikinä pelätä kertoa sille yhtään mitään.

Nyt mun olo on tosi helpottunut ja pystyn hyvillä mielin mennä nukkumaan. Varmaan saan untakin paremmin kun viime yönä, jolloin mietin kamalasti tätä päivää ja sitä kun pitää kertoa äitille. Se kaikki on nyt ohi kuitenkin, eikä äiti edes suuttunut. Mun täytyy vaan pystyä vielä sanomaan huomenna luokanvalvojalle, ettei mulla ole siihen luvattomaan poissaoloon mitään selitystä. Se voi olla hankalaa vaan yhtäkkiä töksäyttää ilmoille, mutta ei mulla ole muutakaan mahdollisuutta. Voin vaan varautua siihen, että saan selitellä tätä sille enemmänkin, koska ei oo todellakaan ollut mun tapasta lintsata tai muutenkaan hankkiutua mihinkään vaikeuksiin koulussa. Vähän ehkä pelottaa sanoa luokanvalvojalle tämä, mutta ei se ainakaan tule olemaan niin hankalaa kun äitille kertominen. Ehkä mä selviän vielä huomisestakin, koska se vaikein osa tästä on jo ohi. Viimenen silaus on vaan se, että mun täytyy kärsiä se jälki-istunto. Se nyt ei taas tunnu yhtään kamalalta.

Mun oli tarkotus vielä kertoa mun ihastuksesta, joka tiuski mulle tänään ja vaikutti suorastaan vihaavan mua. Vaikka tuskin se ihan näin on, mä vaan oon sen verran ihastunut että kuvittelen taas kaikenmoista. Siltikin se tuntu tosi pahalta ja mulle tuli heti hirveen tyhmä olo. Vaikka ei se ees sanonut mitenkään pahasti. Mun piti myös kertoa mun parhaasta kaverista, joka on käyttäytyny jotenkin kylmästi mua kohtaan ja luulin että se on suuttunu mulle, mutta ei se taida ollakaan. Senkin mä oon varmaan vaan kuvitellu, koska äsken just juteltiin twitterissä ja se vaikutti ihan omalta iteltään ja ystävälliseltä mua kohtaan. Mutta koska musta tuntuu, ettei tää mun kirjottaminen nyt oiken suju ja tää teksti on tosi kummallista, taidan jättää niistä raportoimisen väliin. Ne oli molemmat kuitenkin vaan mun mielikuvituksen tuotetta, ainakin tuo jälkimmäinen. Tosin toi ihastuksen käyttäytyminen tuntuu vieläkin pahalta.

toi otsikko on jostain ihme random biisistä, joka ei oo liity tän postauksen aiheisiin millään tavalla. toi biisi vaan on soinu mun päässä tän koko päivän

lauantai, 7. marraskuu 2009

I heard there was a secret chord that David played and it pleased the Lord, but you don't really care for music, do you

Näiden viime aikaisten angsti-postausten jälkeen mulla on viimeinkin jotain ihan iloista kerrottavaa. Tosin on tässäkin mukana pari surullista juttua. Mä en vaan voi sille mitään, että kaikissa mun kuulumisissa on aina kaksi puolta. Koska nothing's ever built to last, niinkun yhessä mahtavassa biisissäkin lauletaan.

Eilinen oli ihana päivä. Jos ei oteta huomioon sitä, että lähdin meidän kaveriporukan kanssa tuntia aiemmin koulusta. Olis pitänyt katsoa sellasta sählyottelua, mutta ei meitä kiinnostanu jäädä kattomaan sitä. Siinä taktisesti juostiin vähän aikaa paria valvovaa opettajaa piiloon ympäri koulua, kunnes reitti oli selvä, napattiin takit naulakosta ja juostiin pois. Mutta tää ei ollut syy mun ihanaan päivään. Ensinnäkin mun ratsastustunti meni tosi hyvin, musta tuntuu nyt oikeesti että oon edistyny aika paljon. Menin sellasella ponilla, joka ei todellakaan ole mikään automaatti tai muutenkaan helppo ratsastettava. Mutta se toimi loistavasti, oon niin tyytyväinen.

Illalla oli bileet meiän koululla ja menin kattomaan että millasta siellä on. Muuten olis varmaan ollut tosi tylsää, mutta onneks siellä oli koko se meidän porukka, jonka kanssa vietetään aikaa aina koulussakin. Jotenkin olo tuntu nyt paljon läheisemmältä niiden kanssa. Me istuttiin yhessä, hassuteltiin, tansittiin yhessä koko joukko ja muutenkin oli vaan niin ihanaa. Yhessä vaiheessa huomattiin miten paljon lunta oli satanu ja mentiin ihan innoissamme pihalle lumisotaa. Me naurettiin tosi paljon. Vasta tuolla tajusin, miten paljon mä pidän yhestä mun kaverista. Aina meillä on ollut hauskaa, mutta nyt musta tuntuu, että tää ihminen on mulle ihan älyttömän tärkeä. Meillä on samat etunimet ja puhuttiin, miten eilinen oli todellakin meidän Jennien ilta. :---) Tanssittiin hassusti vaikka kuinka paljon ja se otti mut syliin ja pyöritti ympäri salia. Mä tajusin oikeesti, miten ihania ihmisiä noi kaikki on. Vielä noiden bileiden loputtua me käveltiin kaikki yhessä keskustaan. Me käveltiin Jennin kanssa käsi kädessä, tosin kaverimielessä me pidetään toisistamme, kummatkin ollaan kyllä niissä asioissa ihan noiden poikien perään. Jatkettiin meidän lumisotaakin vielä, otettiin kuvia ja naurettiin, naurettiin ja naurettiin.

Mutta tässä tulee se ongelma. Me ollaan ysillä. Mitä nyt ollaan puhuttu meidän suunnitelmista, niin kaikki on menossa vähän sinne sun tänne opiskelemaan tän vuoden jälkeen. Mä pelkään, että meidän yhteydenpito jää siihen ja todennäköisesti niin käykin. Voihan se aluks jatkua, mutta ajan mittaan vaan vähenee ja vähenee. Mä en tiedä mitä mä sitten teen, koska noi kaikki on mulle nyt jo niin mielettömän tärkeitä, niin mitähän ne on sitten keväällä, kun on aika erota. Voin vaan kuvitella miten surullista on toivottaa niille onnea kevätjuhlapäivänä, koska se on melkein sama kuin sanoa hyvästit. Ja noi kaikki varmasti tietää sen itsekin, kukaan ei vaan sano sitä ääneen. Me ei asuta nytkään kaikki kovin lähellä toisiamme, joten se ei auta vaikka kaikki tulee käymään kotona lomilla jne. Noi on mulle niin tärkeitä ja meidän joukko on mulle melkein kaikki kaikessa, en voi kunnolla vielä edes käsittää miltä musta tuntuu menettää ne. Mä en vaan voi kuvitella, että voisin mitenkään unohtaa niitä, mutta niin siinä käy kuitenkin. Kauhulla mietin sitä tunnetta, kun päättärit viimein tulee. Todennäköisesti meidän viimenen päivä, kun ikinä ollaan enää yhdessä.

Se tulee olemaan mulle niin iso ja vaikea asia, että pakko mun on sanoa niille "hyvästit", ennenkun me kaikki kävellään pois toistemme elämästä. Mutta meidän joukkoon kuuluu myös pari poikaa, eikä ne kuitenkaan ymmärrä semmosia tunteenpurkauksia, koska mä alan kuitenkin itkemään. En varmaan viitsi mennä niille vetistelemään, mutta jälkeenpäin mulla on tosi kurja olo, jos nekin vaan yhtäkkiä katoaa mun elämästä. Noiden tyttöjen kanssa voi yrittää tehdä jotain yhessä vielä sillon kesällä ja ei auta kun vaan toivoa, että pojatkin tahtoo olla menossa mukana meidän kanssa. Vielä viimesiä kertoja.

Mua oikein ahdistaa kun ajattelen, ettei me mitenkään päin pystytä olemaan yhdessä tän ysiluokan jälkeen. Ei mitenkään. En vaan tahdo luopua noista tyypeistä, ne on mulle kaikki niin tärkeitä. Mä en kestä.

Toi otsikon biisi siksi, koska se soi eilen bileissä miljoona kertaa. Meillä kaikilla meni hermot siihen, mutta se soi niin monesti, ettei mikään muu siellä soineista biiseistä tuo yhtä hyvin mieleen tota iltaa. Siellä oli parasta ja mä toivon, että noita bileitä järkätään vielä tänä vuonna, jotta me voidaan pitää taas yhtä hauskaa koko joukolla.

i climb, i slip, i fall, reaching for your hand but i lay here all alone with my undying love

torstai, 5. marraskuu 2009

Hei mun ote on irti, nää raiteet on poikki, hei miten mä jatkan tästä

Huonoja päiviä toistensa perään. Oon tajuttoman väsynyt, hiljainen, itkuinen ja saamaton. Koulussa kakki on hyvin, siellä on ihan älyttömän hauskaa joka päivä. Koulussa oon kuin eri ihminen; sosiaalinen, aina äänessä, saan muut nauramaan, uskallan jutella pojillekin ihan tosta vaan, nauran koko ajan ja pidän hauskaa kaikkien parhaiden tyyppien kanssa. Mutta kaikki muuttuu heti kun pääsen kotiovesta sisään. Oon kotona tosi sisäänpäinkääntynyt, enkä puhu päivän mittaan paljon mitään. Oon vaan entistä enemmän omassa huoneessani, useimmiten läppärin ääressä. Joskus vois olla parempi vaikka vaan kuunnella musiikkia, kirjottaa päiväkirjaa tai soittaa koskettimia. Ainoa, mitä noista asioista teen, on musiikin kuuntelu. Taukoamatta ja koko ajan.

Joka ilta alan jossakin vaiheessa itkemään. Yleensä se on jokin biisi, joka tuo mieleen mulle kipeitä asioita. Joskus tajuan myös ilman musiikkia, että millasta mun elämä oikein on ja silloin alan taas itkemään. Tunnen itteni jotenkin säälittäväksi kotona, niin yksinäiseksi ja säälittäväksi. Toisaalta parempi näin päin, että pystyn sentään olemaan koulussa ja kavereiden kanssa iloinen ja sosiaalinen, just sellanen millanen mä haluaisin olla ihan koko ajan.

Ei musta oo kivaa kuitenkaan olla niin surullinen aina. Suurin asia joka tekee mut surulliseks just nyt, on kai toi ihastus / läheisyyspula, josta kirjotin viime postauksessa. Siihen ei oo tullut mitään muutosta ja oikeestaan oon taas vaan saanut kokea kipeitä takaiskuja tässä "projektissa". Niin pienetkin asiat ja eleet saa mut tekemään ties mitä johtopäätöksiä. Jotenkin onnistun aina saamaan itteni ajattelemaan, että mä oon ihan tyhmä ja että muka kaikki muutkin ajattelis niin. Esimerkiksi tää mun ihastus. Vaikka se ei todellisuudessa oo tehnyt yhtään mitään. Ehkä siinä se pointti onkin, koska se ei ole tehnyt mitään. Se ei ole osottanut millään tavalla olevansa edes vähän kiinnostunut, ei edes kaverina viime aikoina. Tänäänkään ei edes pientä huomionosoitusta siltä, ei katsetta, ei hymyä, ei sanoja, ei mitään. Ei sitä maailman suloisinta hymyä. Olisin tyytyväinen jo pieneen katseeseen, jolla ei periaatteessa ole mitään merkitystä. Kunhan vaan tietäisin, etten ole sille pelkkää ilmaa.

Eksyn taas hieman aiheesta. Mutta kai se tuli selväksi, ettei mun elämässä ole kaikki kohdallaan juuri nyt. Tai ainakaan mun omasta mielestä. Oikeesti nää jutut kuulostaa ulkopuolisista joltain niin pieniltä ja pinnallisilta. Mutta nää on kuitenkin tosi suuria asioita mulle.

mä tiedän ettei pitäis kuunnella kun kerrot hiljaa huomisesta, jossa mua ei ole edes olemassa. mä tiedän et mun pitäis olla onnellinen sunkin puolesta ja sulkee korvat katkeruuden kuiskinnalta. tekisin sen, jos en olis palasina, tekisin sen, jos en olis rikkinäinen.

jos elämä ois helppoo, sä olisit pelkkä paskiainen.