Näiden viime aikaisten angsti-postausten jälkeen mulla on viimeinkin jotain ihan iloista kerrottavaa. Tosin on tässäkin mukana pari surullista juttua. Mä en vaan voi sille mitään, että kaikissa mun kuulumisissa on aina kaksi puolta. Koska nothing's ever built to last, niinkun yhessä mahtavassa biisissäkin lauletaan.

Eilinen oli ihana päivä. Jos ei oteta huomioon sitä, että lähdin meidän kaveriporukan kanssa tuntia aiemmin koulusta. Olis pitänyt katsoa sellasta sählyottelua, mutta ei meitä kiinnostanu jäädä kattomaan sitä. Siinä taktisesti juostiin vähän aikaa paria valvovaa opettajaa piiloon ympäri koulua, kunnes reitti oli selvä, napattiin takit naulakosta ja juostiin pois. Mutta tää ei ollut syy mun ihanaan päivään. Ensinnäkin mun ratsastustunti meni tosi hyvin, musta tuntuu nyt oikeesti että oon edistyny aika paljon. Menin sellasella ponilla, joka ei todellakaan ole mikään automaatti tai muutenkaan helppo ratsastettava. Mutta se toimi loistavasti, oon niin tyytyväinen.

Illalla oli bileet meiän koululla ja menin kattomaan että millasta siellä on. Muuten olis varmaan ollut tosi tylsää, mutta onneks siellä oli koko se meidän porukka, jonka kanssa vietetään aikaa aina koulussakin. Jotenkin olo tuntu nyt paljon läheisemmältä niiden kanssa. Me istuttiin yhessä, hassuteltiin, tansittiin yhessä koko joukko ja muutenkin oli vaan niin ihanaa. Yhessä vaiheessa huomattiin miten paljon lunta oli satanu ja mentiin ihan innoissamme pihalle lumisotaa. Me naurettiin tosi paljon. Vasta tuolla tajusin, miten paljon mä pidän yhestä mun kaverista. Aina meillä on ollut hauskaa, mutta nyt musta tuntuu, että tää ihminen on mulle ihan älyttömän tärkeä. Meillä on samat etunimet ja puhuttiin, miten eilinen oli todellakin meidän Jennien ilta. :---) Tanssittiin hassusti vaikka kuinka paljon ja se otti mut syliin ja pyöritti ympäri salia. Mä tajusin oikeesti, miten ihania ihmisiä noi kaikki on. Vielä noiden bileiden loputtua me käveltiin kaikki yhessä keskustaan. Me käveltiin Jennin kanssa käsi kädessä, tosin kaverimielessä me pidetään toisistamme, kummatkin ollaan kyllä niissä asioissa ihan noiden poikien perään. Jatkettiin meidän lumisotaakin vielä, otettiin kuvia ja naurettiin, naurettiin ja naurettiin.

Mutta tässä tulee se ongelma. Me ollaan ysillä. Mitä nyt ollaan puhuttu meidän suunnitelmista, niin kaikki on menossa vähän sinne sun tänne opiskelemaan tän vuoden jälkeen. Mä pelkään, että meidän yhteydenpito jää siihen ja todennäköisesti niin käykin. Voihan se aluks jatkua, mutta ajan mittaan vaan vähenee ja vähenee. Mä en tiedä mitä mä sitten teen, koska noi kaikki on mulle nyt jo niin mielettömän tärkeitä, niin mitähän ne on sitten keväällä, kun on aika erota. Voin vaan kuvitella miten surullista on toivottaa niille onnea kevätjuhlapäivänä, koska se on melkein sama kuin sanoa hyvästit. Ja noi kaikki varmasti tietää sen itsekin, kukaan ei vaan sano sitä ääneen. Me ei asuta nytkään kaikki kovin lähellä toisiamme, joten se ei auta vaikka kaikki tulee käymään kotona lomilla jne. Noi on mulle niin tärkeitä ja meidän joukko on mulle melkein kaikki kaikessa, en voi kunnolla vielä edes käsittää miltä musta tuntuu menettää ne. Mä en vaan voi kuvitella, että voisin mitenkään unohtaa niitä, mutta niin siinä käy kuitenkin. Kauhulla mietin sitä tunnetta, kun päättärit viimein tulee. Todennäköisesti meidän viimenen päivä, kun ikinä ollaan enää yhdessä.

Se tulee olemaan mulle niin iso ja vaikea asia, että pakko mun on sanoa niille "hyvästit", ennenkun me kaikki kävellään pois toistemme elämästä. Mutta meidän joukkoon kuuluu myös pari poikaa, eikä ne kuitenkaan ymmärrä semmosia tunteenpurkauksia, koska mä alan kuitenkin itkemään. En varmaan viitsi mennä niille vetistelemään, mutta jälkeenpäin mulla on tosi kurja olo, jos nekin vaan yhtäkkiä katoaa mun elämästä. Noiden tyttöjen kanssa voi yrittää tehdä jotain yhessä vielä sillon kesällä ja ei auta kun vaan toivoa, että pojatkin tahtoo olla menossa mukana meidän kanssa. Vielä viimesiä kertoja.

Mua oikein ahdistaa kun ajattelen, ettei me mitenkään päin pystytä olemaan yhdessä tän ysiluokan jälkeen. Ei mitenkään. En vaan tahdo luopua noista tyypeistä, ne on mulle kaikki niin tärkeitä. Mä en kestä.

Toi otsikon biisi siksi, koska se soi eilen bileissä miljoona kertaa. Meillä kaikilla meni hermot siihen, mutta se soi niin monesti, ettei mikään muu siellä soineista biiseistä tuo yhtä hyvin mieleen tota iltaa. Siellä oli parasta ja mä toivon, että noita bileitä järkätään vielä tänä vuonna, jotta me voidaan pitää taas yhtä hauskaa koko joukolla.

i climb, i slip, i fall, reaching for your hand but i lay here all alone with my undying love