Mulla on alkanu oleen aika yksinäinen olo. En tarkota tätä nyt kavereiden kannalta, mulla on tosi ihana paras ystävä ja koulussakin paljon kivoja kavereita. Vaan mä oon alkanut tosissani kaipaamaan poikaystävää. Tää ei oo pelkkää pinnallista, että pakko saada ihku poikkis, ei mitään sellaista todellakaan. Mä vaan kaipaan läheisyyttä ja toisen ihmisen lämpöä. En voi lakata ajattelemasta miten ihanaa olis vaan huonona aamuna käpertyä jonkun ihanan kainaloon koulun käytävällä. Kun on kylmä, väsyttää enemmän kuin koskaan, ärsyttää ja tuntuu ettei jaksa olla, käpertyä toisen lämpimään kainaloon, painaa pää toisen rintaa vasten ja olla vaan ihan hiljaa.

Mä oon pari kertaa ollut onnellinen jonkun pojan takia. Ollut lähellä sitä tilanneta jota kaipaan nyt. Mutta sitten kaikki on mennyt pieleen, mua on kohdeltu kuin roskaa ja lopulta kadottu kokonaan maisemista. Mut on jätetty kylmästi yksin, katoamalla toiselle paikkakunnalle yllättäen ja kertomatta mitään. Valehdeltu tuhannet kerrat. Aivan kun mä en olisi kenenkään arvoinen, olisin vain varatyttö jonka kanssa on hauskaa silloin kun ei ole muutakaan. Sellainen, jonka voi jättää yksin milloin vaan. Sellainen jonka tunteilla ei ole mitään väliä, "hei, sehän on vaan Jenni".

Kaiken ton jälkeen mä oon ollut tosi epävarma näyttämään tunteitani. Pitkäksi aikaa mä olin vaan kovettanut itseni, niin etten päässyt ihastumaan keneenkään. En meinaa uskaltaa näyttää tunteitani millään tavalla, en uskalla edes katsoa ihastustani niin että hänkin sen huomaisi. Pelkään, että tuun vaan kohdelluksi yhtä huonosti kerta toisensa jälkeen.

Mutta vaikka mulle on vuosien mittaan tapahtunut vaikka mitä, mä vaan kaipaan jotain tiettyä rakastamaan mua.

Mulla on ihastus jälleen, pitkän ajan jälkeen mä oon taas ihastunut. Tää poika on ehkä jotain ainutlaatuisinta mihin oon koko yläasteaikanani törmännyt. Suurin osa meidän koulun pojista on jonkin sortin "pahiksia", polttaa ja juo sen minkä ehtii, riehuu tunneilla ja on muutenkin niin "koviksia", että niitä on mahdotonta lähestyä. Ja mahdotonta edes toivoa, että kukaan niiden kaltainen ikinä katsoisikaan muhun päin. Mutta tää poika on jotain erilaista. Se ei tietääkseni polta tai juo, vaikka ei alkoholi niin suuri miinus olekaan. Se ei ole samanlainen "kovis", joka katselee vain niitä tyttöjä, joille alkoholi maistuu reippaaseen tahtiin. Se on poika, joka ei heti ajattele jotain ivallista, jos sille menee juttelemaan vähän tuntemattomampikin tyttö. Ja se vaan on niin syötävän näköinen! Ja hauska, saan aina nauraa vatsalihakset kipeiksi sen jutuille. Se on niin sulonen.

Tahdon vaan kuvitella itteni sen kainaloon. Miten ihanalta tuntuis tarttua sitä käsistä, vaihtaa pieni pusu ja olla vaan yhdessä, jutella ja hassutella. Mutta mä vaan oon niin epävarma, etten pysty näyttämään sille mitä mä oikein tunnen. Mä katselen sitä useinkin, mutta varon katsomasta niin että se näkee. Koska mä pelkään.

Pari kertaa oon sille jotain sanonut ja saanut takaisin ehkä maailman suloisimman hymyn. Yksi syy miksi mä pidän siitä niin paljon; mun jutut ei ole laatuluokkaa, mutta kun sanon sille jotain, se hymyilee ihanasti. Onneksi me vietetään melko paljon aikaa samassa porukassa välkillä, joten pieni juttelu sen kanssa on melko helppoa.

Kuitenkin tää kaikki tuntuu niin kaukaiselta. En mä kuitenkaan tuu koskaan saamaan niin paljon rohkeutta, että saisin aikaiseksi tehtyä jotain joka johtaisi johonkin suurempaan, jopa seurusteluun. Mua ahdistaa, koska ollaan kuitenkin jo ysiluokalla. Kohta matkalla ihan eri suuntiin ja tuskin nään sitä tämän vuoden jälkeen enää. Mun on pakko saada tehtyä jotain.

mun sydän on tehty vanhasta aaltopahvista, se meinaa aina kaatua kun sä kosketat. mä yritän rakastaa kuin olisin jumala, mutta olen niin heikko ja välillä vinossa